THEO: 1 - Secret

Tiedäthän sinäkin ne hetket? Ne lyhyet ja pitkät, ne joskus sekunnin- ja joskus elämänmittaiset hetket. Ne, joista kliseet eivät kerro. Ne, joista tämä tarina kertoo riipaisevan konkreettisesti.



Kun vahvat ovat heikkoja.
Kun heikot ovat vahvoja.
Kun uppoamaton laiva uppoaa.
Kun teräksestä valettu silta romahtaa.



Kun mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

***



Auberon High School. Kello oli 9:46 ja välitunti oli alkanut minuutti sitten.



Siitä hiljaisuudesta, joka koulussa oli vallinnut vielä hetkeä aiemmin, ei ollut enää jälkeäkään. Oppilaat vaeltelivat koulun käytävillä viettämässä aikaa, metelöivät, keskustelivat, nauroivat. Joku hakkasi limsa-automaattia seinustalla. Joku yritti keskittyä läksyjen tekoon rauhallisessa nurkassa, mutta ei jaksanut kauaa yrittää, vaan aloitti keskustelun luokkatoverinsa kanssa.



Ainoa, joka oli hiirenhiljaa, oli Jacob. Siltä Jacobista ainakin tuntui. Kaikilla muilla oli jotain tekemistä, jotain puhuttavaa jonkun kanssa. Ei hänellä. Ei ollut koskaan ollut, hän oli aina ollut yksin.
   Jacob penkoi kaappiaan käytävällä, yritti löytää maantiedon kirjaa. Hän oli aivan varma, että oli laittanut sen kaappiinsa eilen. Missä se oikein oli? Maantiedon tunti alkaisi kohta, aiheena olisi geologia. Se kiinnosti häntä. Hän halusi löytää kirjansa.



Uskonnon kirja löytyi kaapin pohjalta, samoin matematiikan. Ei maantiedon kirjaa. Ei kai hän ollut unohtanut sitä eilispäivänä luokkaan? Tarkemmin ajatellen Jacob ei muistanut ottaneensa sitä mukaansa. Ehkä kirjaa voisi kysyä opettajalta.
   Jacob nosti katseensa kaapista ja sulki peltisen oven. Kääntäessään katsettaan poika hätkähti.



”Turhaan olet kaappiin menossa. Me tiedetään jo, että olet homo.”
   Paul nyrpisteli hänen edessään itsetietoisesti antaen kylmän virneen käydä välillä kasvoillaan. Koko muu jengi seisoi irokeesipäisen pojan ympärillä. Jengiksi Jacob sitä mielessään kutsui. Oikein kovisjengi. Eikä epäilystäkään, etteikö porukka olisi hänen kimpussaan taas.
   Jacob laski katseensa. Poika yritti ohi. Oli silkkaa toiveajattelua, että hänet olisi päästetty noin vain menemään.



”Mihin sä luulet olevasi menossa?”
   Theo tönäisi Jacobia taaksepäin, takaisin kohti kaappeja, eikä Jacob pistänyt vastaan. Theo oli ’kilari’. Sellaisessa maineessa poika ainakin oli. Suuttui nopeasti ja pienestä, ja oli suuttuessaan aggressiivinen. Jacob piti oikein mielellään huolen siitä, ettei suututtaisi Theoa turhaan.
   Janet kikatti.
   ”Hyi vittu Theo, sä koskit homoon. Siitä voi saada HIVin.”



Theo naurahti. Äänettömästi kylläkin, mutta huulet paljastivat eleen.
   ”Voiko?” poika kysyi haukkoen henkeä teeskennellyn kauhun vallassa. ”Siinä tapauksessahan mun kannattaa pestä käteni. Ja sun, Jacob… sun pää pitää varmaan pestä.”



Jacobin reppu mätkähti lattialle pojan yrittäessä pistää vastaan. Se ei onnistunut. Paul, Theo ja George tekivät kaikki parhaansa raahatakseen Jacobia väkisin eteenpäin. Jengi vaikka kantaisi hänet haluamaansa määränpäähän.
   Janet kikatti. Kikatus etääntyi. Tyttö jäi odottamaan lopputulosta, ihailemaan alfaurostensa sankaritekoa kauempaa.



Jacob yritti vastustella loppuun saakka, vielä sittenkin, kun oltiin poikien vessassa eikä ollut enää toivoakaan siitä, että joku opettajista sattuisi kävelemään vastaan ja tulisi väliin. Vastustelu ei vain tosiaankaan hyödyttänyt mitään.
   George avasi oven valmiiksi, Paul auttoi Theoa työntämään Jacobin vessakoppiin. Kolmen nuorukaisen yhteispeli toimi moitteetta.

Pitäen vielä pytyn reunasta käsillään vastaan Jacob harkitsi potkaisevansa taaksepäin. Se vain olisi saanut Theon suuttumaan kunnolla.
   Ehkä oli parasta luovuttaa ja taipua heidän tahtoonsa.



Mutta kaikesta huolimatta…
   Tämä ei ole tarina Jacobista. Varsinaisesti.
   Tämä ei ole tarina koulukiusaamisesta. Varsinaisesti sitäkään.
   Tämä on tarina…



.. Theosta.
   ”Anna tulta.”



Savu kohosi ilmaan sinertävänharmaina kiehkuroina kahdesta savukkeesta. Paul karisti omastaan tuhkia kostealle nurmikolle. Theo veti sätkästään nautinnolliset sauhut pyyhkäisten ohimolle karanneen irtohiuksen tiehensä.
   ”Pitäiskö meidän jutella niistä bileistä?”
   Ääni oli Georgen.



"Mitä niistä?"
   Theon ääni oli käheä. Poika yskäisi hieman. George empi, ennen kuin jatkoi.
   "No siis... meillä ei ole vieläkään paikkaa, missä pitää ne. Meillä ei käy, vanhemmat on kotona koko viikonlopun, ja Janetilla myös. Ja Paul, eikö sulla ollut jotkut sukujuhlat just silloin?"
   Paul äännähti myöntävästi. Theo veti uudet henkoset sätkästään. Hermosauhut, suoraan sanoen. Hän ei pitänyt suunnasta, johon keskustelu oli menossa.



George kysyi sitä. Kysyi nyt jo.
   "Niin että etkö sä voisi --"
   "En."
   Vastaus oli nopea ärähdys. Theo käänsi katseensa pois ja oletti asian olevan loppuun käsitelty.



Niin ei ollut. Paul katsoi Theoa murhaavasti.
   "Älä viitsi, Theo!" poika ärähti ja napautti tupakkansa vartta saadakseen tuhkat taas karisemaan. "Sä asut yksin. Sun vanhemmat maksaa sulle, että sä voit pitää sitä kämppää keskenäsi. Silti sä et ikinä anna kenenkään meistä tulla sinne. Nytkin me tarvitaan paikka, jossa pitää bileet. Sulla on sellainen ja sä kieltäydyt käyttämästä sitä. Mikä sua vaivaa?"
   Taas hermosauhut. Theo keräsi rohkeutta.



Poika tiesi leikkivänsä tulella. Riskeeraavansa turhaan. Mutta luonne ei antanut periksi, eivätkä myöskään tosiasiat. Hänen luokseen ei tulisi ketään. Ikinä.
   "Mua vaivaa se, etten mä halua nähdä sun rumaa naamaa mun asunnossani."



Theo tumppasi tupakan urheilukentän nurmeen kääntyessään. Hiljaisuus vallitsi jäljelle jääneen kolmikon välillä tasan niin kauan, kuin Theo oli kuuloetäisyydellä. Sopivan tilaisuuden tullen Paul tuhahti ajatuksensa ääneen.
   "Vitun runkkari."



Salaisuudet on tehty pidettäviksi.
   Lupaukset rikottaviksi.



"Pärjääthän siellä, poika?"
   "Kyllä mä pärjään, isä. Ei tarvitse tulla käymään. Sano äidille terveisiä."
   Viisi kuukautta. Viisi vitun kuukautta.



Viisi kuukautta hän oli asunut tässä asunnossa.
   Viisi kuukautta hän oli tuntenut Paulin, Georgen ja Janetin.
   Viisi kuukautta hän oli tuntenut myös Jacobin.

   Viisi kuukautta sitten Jacobin pää ui ensi kerran vessanpöntössä.



Viisi kuukautta sitten hän oli luvannut itselleen jotain.
   Ettei kukaan enää satuttaisi häntä. Ei kukaan.
   Lupaukset on tehty rikottaviksi.



Jotkut salaisuudet ovat liian synkkiä jaettaviksi.



Liian raskaita kannettaviksi.

***

Irviksen kommentteja:

Näin lähti THEO sitten käyntiin. Heti alkuun sanon, että tarina tulee olemaan hyvin vahvasti mun tarinoiden synkimmästä päästä. En halua paljastaa liikaa, mutta sanon, että tässä tulee tapahtumaan hyvin ikäviä asioita. Toivottavasti kestätte.

Vastoin aiempia mietintöjäni päätin pitää kommentoinnin auki, eli vapaasti saa sanoa sanottavansa. :) Ajattelin tätä siltä kannalta, että jopa näin lyhyessäkin tarinassa on kiva ottaa vastaan palautetta seuraavia osia silmälläpitäen.

Niin ja tosiaan, tässä blogissa ei ole vielä linkkilistaa. Ken haluaa linkinvaihtoon, ilmoittautukoon nyt! Ilmoitan uusista osista linkinvaihtajille automaattisesti, jos ei toisin sovita.