THEO: 2 – Hurt

VAROITUS: Osan teema saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

Yö. Hiljainen, pimeä, turvaton yö. Jos Theo olisi ollut hereillä, hän olisi pelännyt. Jos pelkääminen ei olisi ollut niin kovin tuttua hänelle, hän ei olisi nukkunut. Mutta hän pelkäsi joka yö, joka ainut yö, eikä hän voinut valvoa loputtomiin.



Unissaan saattoi hetken kuvitella olevansa joku muu jossain muussa paikassa, jossain toisessa ajassa. Niin kauan kuin nukkui, oli turvassa. Herääminen kertoi vaarasta. Herääminen vei Theolta turvapaikan. Etenkin, jos herätys tapahtui keskellä yötä.



Totta kai Theo oli herännyt avaimen rapinaan lukossa. Totta kai hän oli herännyt siihen, kun ovi avautui ja joku astui sisään. Silti poika teeskenteli nukkuvansa sikeästi. Ehkä tulija ei hennoisi herättää Theoa, ehkä hän kääntyisi kannoillaan ja poistuisi, tulisi toisiin ajatuksiin.
   Ja ehkä keittiön ikkuna avautuisi ja sisään astuisi vaaleanpunainen kirahvi.
   ”Tiedän, että olet hereillä, Theodor.”

   Ääni oli pehmeä ja ystävällinen. Liiankin.



Peitto vedettiin hitaasti pois Theon yltä. Pojan molemmat kädet puristuivat vaistomaisesti nyrkkiin. Theo puristi silmiään kiinni, yritti kieltää todellisuuden, nukahtaa uudelleen.
   Lämmin käsi ravisteli häntä.
   ”Älä nyt viitsi”, pehmeä ääni maanitteli. ”Et sinä halua häätää minua pois. Enkä minä halua vuokralaisekseni mykkäkoulua pitävää murrosikäistä poikaa.”
   Vihjaus oli hyvin peitelty, mutta Theo tajusi sen kyllä. Pojan silmät rävähtivät auki ja hän nousi hitaasti istumaan sängylle.



Theo kieltäytyi katsomasta häneen. Rhodes oli hieno mies, pukeutui tyylikkäästi ja oli ilmeeltään ystävällinen. Ja juuri ystävällinen katse oli se, jota Theo ei halunnut nähdä. Se oli vain valetta. Naamio. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää.
   ”Miten koulupäiväsi meni?” Rhodes kysyi, ja Theo vastasi ynähdyksellä, joka ei sellaisenaan kertonut mitään. Se kuitenkin riitti Rhodesille. ”Hyvä. En missään nimessä halua, että suosikkivuokralaiseni joutuu tässäkin kaupungissa ongelmiin.”
   Theo värähti. Poika nousi jaloilleen edelleen vältellen Rhodesin katsetta.



Ei hän tiennyt itsekään, minne oli matkalla. Ei ulos, ei näissä vaatteissa. Keittiöön, kenties. Pois vuodetta sijaamaan jääneen Rhodesin katseen alta. Tekemään jotain muka tärkeää keskellä yötä.
   ”Älä mene turhan kauas”, Rhodes komensi. Theo pysähtyi.



Theo tunsi vuokranantajansa katseen itsessään. Vanhemman miehen silmien vaeltavan pojan kehon läpi. Koko kehon.
   ”Theodor”, Rhodes lausui hiljaa, ”tiedäthän, etten haluaisi lähettää sinua takaisin… sinäkään et halua palata takaisin. Et halua takaisin siihen kouluun. Et halua joutua taas kiusatuksi. Haluat, että autan sinua, ja minä autan. Ei kovin moni vuokranantaja suostu asuttamaan yksinäistä teiniä, vaikka vanhemmat maksaisivatkin vuokran. Älä siis viitsi olla kylmäkiskoinen.”



Theo ei vieläkään puhunut, ja lähemmäs kävellyt Rhodes jatkoi maanitteluaan.
   ”Theodor…”
   ”Ei ole mun nimi”, Theo sai lopulta kähäistyksi.



Jos Theo ei olisi paremmin tiennyt, vasemman käden lämmin kosketus olkapäällä olisi ollut melkein rauhoittava. Poika tunsi lämpimän ilmavirran korvaansa vasten Rhodesin puhuessa.
   ”Ei niin”, mies sanoi hiljaa, ”ja se on sääli. Theodor on kauniimpi nimi. Siinä on melkein runollinen sointi.”



Theo kuuli Rhodesin nuuhkivan hiuksiaan. Poika ei väistänyt kosketusta. Eihän hän voinut. Salaisuudet on tehty pidettäviksi.
   ”Ota nenäkorusi pois. Näytät paremmalta ilman sitä.”
   Kyseenalaistamatta mitään Theo totteli.

***



Vesi oli niin kuumaa, että se sai ihon kihelmöimään ja punoittamaan. Silti Theo ei kääntänyt hanaa kylmemmälle. Kuuma vesi puhdisti. Teki kaikesta puhdasta. Puhdasta ja viatonta.



Kyyneliä ei tullut. Ei enää. Theo oli seissyt suihkussa jo hyvän aikaa ja vain odottanut, että aamu tulisi. Ei hän enää nukkuisi kuitenkaan. Voisi vain lämmitellä veden alla ja hangata ihoaan pesusienellä niin kauan, että se alkaisi sattua. Viis vesilaskusta, Rhodes sen maksaisi kuitenkin. Menettäisipä lisää rahaa sen sadan dollarin lisäksi, minkä oli jättänyt Theon yöpöydälle lähtiessään. Tapa kostaa se oli tämäkin, vaikka ei hänen vuokraisännällään rahasta ollut puutetta missään määrin.



Jossain vaiheessa kuuma vesihöyry teki kylpyhuoneessa hengittämisen vaikeaksi. Olisi pakko pukeutua ja lähteä. Minne, siitä Theo ei ollut ihan varma, mutta jonnekin. Koulupäivän alkuun olisi vielä muutama tunti. Hän tarvitsi nyt ulkoilmaa, hän halusi ulos tästä asunnosta, pois näiden seinien sisältä.



Theo muisti juuri ja juuri ottaa avaimet mukaansa. Niin, ja tupakat. Ilman niitä hän ei lähtisi tänään mihinkään. Epäröimättä hetkeäkään Theo jätti hämärän asuntonsa ja suuntasi kadulle, jolle auringon ensi säteet jo laskeutuivat.



Keskusta oli hyvä paikka kävellä. Tosin tämän kokoisessa kaupungissa tähän aikaan oli jo työmatkaliikennettä. Theosta tuntui, että jok’ikinen vastaantulija tuijotti häntä ja näki hänen lävitseen, näki kaiken, tiesi kaiken. Niin ei ollut. Silti Theo häpesi.



Häpeä oli sanoinkuvaamattoman voimakas tunne. Se ajoi Theon vanhalle rannalle, laiturille, jolla kalastajat olivat vuosia sitten kuulemma viihtyneet ja joka oli sittemmin suljettu rannalla tehdyn harvinaisen kalalajihavainnon takia, tai jotain sinne päin. Täällä ei saanut enää kalastaa, eikä olla muutenkaan. Laituri voisi romahtaa ja paikalla liikkui huumejengejä.
   Theo vähät välitti.



Vapisevin käsin Theo sytytti tupakan ja nosti sen huulilleen. Hengenveto oli värisevä, katkonainen. Oksennuksen maku pyrki suuhun, eikä se johtunut tupakasta.
   Theo säpsähti kuullessaan laiturin narisevan takanaan ja kääntyi katsomaan tulijaa.



Pelästynyt ilme kohtasi toisen yhtä pelästyneen. Kumpikaan ei ollut odottanut näkevänsä ketään täällä, vähiten toisiaan. Eikä kumpikaan missään nimessä halunnut nähdä toista, ei nyt.



Jacob kääntyi ja oli juoksemaisillaan pois. Theo ei ollut ihan varma, mitä kuvitteli tekevänsä. Ehkä hän vain halusi tavata jonkun yhtä haavoittuneen. Ehkä hän halusi nähdä, että kykeni itsekin tekemään toisen elämästä paskaa halutessaan.
   ”Jacob, odota.”
   Ja ehkä Theon hauras äänensävy oli se, joka lopulta sai Jacobin pysähtymään vihollisensa käskystä.



Theo ei aluksi tiennyt, mitä sanoa. Sormet näpertelivät ilmaa ja farkkujen pintaa hermostuneesti. Savuke oli vähällä pudota.
   ”Tule istumaan.”
   Käsky oli kaukana minkäänlaisesta auktoriteetista, mutta Jacob teki silti, kuten Theo komensi.

Theon vieressä oli käytettyjä huumeruiskuja. Jacob vilkaisi niitä, sitten Theoa ja istuutui turvallisen välimatkan päähän kiusaajastaan. Theon teki mieli selittää, että ruiskut olivat olleet siinä jo hänen tullessaan, mutta lopulta poika ajatteli, ettei sillä ollut kuitenkaan mitään väliä. Antoi Jacobin luulla, mitä luuli.
   ”Mitä teet täällä tähän aikaan?” Theo kysyi. Ei mistään erityisestä syystä. Huvikseen. Jacob epäröi hetken, ennen kuin vastasi.
   ”Tulin uimaan.”
   Theon kulmat kohosivat hieman, mutta poika ei kysynyt mitään.



Jacob vastasi ääneen lausumattomaan kysymykseen varovasti. Kuin yrittäisi viritellä lämmintä keskustelua heidän välilleen. Ehkä yrittikin. Ehkä se oli Jacobin keino yrittää saada jo viisi kuukautta jatkunut kouluhelvetti loppumaan.
   ”Treenaan”, Jacob sanoi varovasti. ”En mihinkään kilpailuihin tai sellaiseen. Huvikseni. Jotta… jotta…”
   ”Jotta voisit antaa mulle joskus turpaan?” Theo kysyi muka vitsaillen, muttei onnistunut saamaan huulilleen hymyntapaistakaan. Jacob puolestaan vaikeni. Sivusilmällä Theo oli havaitsevinaan tuskin huomattavan pään nyökkäyksen.



Nojautuen taaksepäin natisevalla penkillä Theo imaisi sauhut tupakastaan. Vasta puhallettuaan savut oikein hitaasti ulos suustaan poika kysyi jotain.
   ”Sä et varmaan polta?”
   ”En.” Jacobin vastaus kuulosti ehdottomalta. Theo kohautti olkiaan.
   ”Olisi mulla ollut sullekin.”



Jacob tuijotti vettä ja näytti mietteliäältä. Hän näytti harkitsevan sanojaan tarkkaan.
   ”Miksi?” hän lopulta kysyi. Theo ei vastannut.



Hiljaisuutta kesti aikansa. Niin pitkään, että Theo ehti polttaa tupakkansa loppuun ja aloittaa seuraavan. Niin pitkään, että olisi pitänyt jo lähteä kouluun.



Jacob nousi. Vilkaisemattakaan Theoon poika käänsi tälle selkänsä, otti reppunsa laiturilta ja lähti. Mitään sanomatta. Ja Theo oli vahva tasan niin kauan, kuin Jacob oli näköetäisyydellä.



Kädet tärisivät Theon sitoessa jalkansa lähelle itseään käsivarsillaan. Asento toi turvaa, muttei estänyt vapinaa yltymästä eikä hiljaista vaikerrusta karkaamasta huulilta.



Eniten hän olisi halunnut puhua.
   Vain puhua.

***

Irviksen kommentteja:

Ensi alkuun sanon, että mä todella mietin hyvin pitkään, hyvin hartaasti, voinko kirjoittaa tällaisesta aiheesta ja voiko simstarinoita (joiden lukijoista valtaosa on teini-ikäisiä) käyttää tällaisen aiheen käsittelyyn. Vielä nytkin, loppukommentteja kirjoittaessani ja viittä vaille osan julkaistuani mietin, teinkö oikean päätöksen päättäessäni kertoa tämän tarinan.

Mun mielestä tabujakin pitää pystyä käsittelemään, se on selvää. Eniten mä tässä mietin kohderyhmää. Lopulta totesin, että asiallisen varoituksen kera (olenhan jo sekä tässä osassa että alkulöpinöissäni varoittanut tarinan synkkyydesät) ja jättämällä yksityiskohdat kuvaamatta voin ottaa aiheen esille.

Ei mulla varmaan muuta ollut. Anteeksi, jos järkytin jotakuta. Ja anteeksi myös Theon jäätävistä vatsalihaksista suihkukohtauksen jälkeen. Toi mun korvaava iho ei oikein toimi teini-ikäisiä esittävien nuorten aikuisten kohdalla.